Nuoruuden kalastusretki
Eräänä keväänä, ollessamme noin 12-vuotiaita päätimme ystäväni kanssa uistella pienellä veneellämme ja pariheppaisella prutkulla Vesijärveä pitkin Hollolan kirkonkylältä Enonsaaren ympäri ja takaisin, eli noin 50 kilometrin matkan. Sääntönä oli, että kertaakaan ei saanut ajaa kovaa ja rannalla nukutaan jos nukutaan. Menomatkalla kalaa ei tullut, ja nukuimme yöllä pari tuntia Komonselän rannalla partiokämpän pihassa nuotion ääressä. Aamuyöstä matka jatkui kohti Enonselkää. Hiedankärjestä saimme kiloisen taimenen, minun ensimmäiseni Vesijärvestä. Siikasalmen nurkilla parikiloinen hauki vei vaapun, ja toinen samanlainen saatiin veneeseen. Enonsaari kierrettiin aamupäivällä. Kotimatkalla istuskeltiin tulilla muistaakseni Hännyssaaressa. Ehkä siinä tuli vielä myös jotain pieniä kaloja, mutta muistikuva lähes 30 vuoden takaa ei ole kovin kirkas. Iltayöstä kotiin päästyä uni maittoi. Enää en lähtisi melkein kahdeksi vuorokaudeksi pieneen avoveneeseen istumaan, mutta silloin se oli parasta mitä osasin kuvitella. Vesijärvellä tuli lapsena vietettyä lintuja katsellen ja kalastaen niin paljon aikaa, että edelleenkin rentoudun muistojen valtaan välittömästi kun astun sen jäälle tai istahdan veneeseen.
kirjoittanut: Panu Halme
Talvisen Vesijärven lumo
Viikkoja olimme Kallen kanssa huoltaneet ja korjailleet tehtaan painoavauskoneita ja jossain vaiheessa juttumme kiertyi ajatukseksi, että olisi mukava käydä aurinkoisella Vesijärvellä pilkillä, silla se voisi olla elämys. Niinpä sitten eräänä kauniina lauantaipäivänä pakkasimme kalastusvehkeet auton perään, hain Kallen kyytiini ja ei kun menoksi sekä korjaamaan imagoamme. Kalle kyllä pahoitteli laiskuuttaan pilkkimiehenä kuten minäkin, mutta arvelimme, että näin aurinkoisen päivän voi viettää huonomminkin kuin pilkkien. Kairasimme reiät paksuun jäähän ja asetuimme istuen odottavalle kannalle, josko vaikka matikka olisi syönnillä. Pian kyllä saimme huomata, että slogan kalojen narraamisesta pitää paikansa, koska onkiimme tarttui vain pieniä ahvenensinttejä. Kiehtovaa oli katsella, kun hiihtäjät sauvoivat läheistä latua ja heitä oli liikkeellä merkittävässä määrin. Tiesimme, että Ankkurin rannassa myös luistelijat ja hiihtosurfaajat ovat harrastensa parissa.
Aurinko lämmitti naamaa ja tunnetila siirtyi kesäiselle Vesijärvelle, missä sisävesilaivat seilaavat sykähdyttävästi kohden Vääksyä. Toisaalla mielissä kävi huoli järven säilymisestä puhtaana myös jälkipolville, sillä ajatuksena se oli kohottava. Järvenselällä voi nähdä pilkkiukkoja aina horisontissa saakka ja kutakuinkin kaikilla oli pohjoisviima selän takana. Dialogi alkoi välillämme käydä hiljaiseksi, koska viima kävi kylmänä, eikä retoriikkaa aineellisen ja henkisen maailman tilasta jaksanut pitää dialogia yllä. Luonto oli silloin lähellä, koska näimme rantapuissa variksien odottavan kalojamme lounaaksi eli niidenkin tulevaisuuden usko lienee ollut toiveikas. Enonsaaren rantamillakin tapahtui, kun peuralauma läksi ylittämään järvenselkää kohden Hollolan rantamia.
Me viluiset pilkkimiehet olimme kuitenkin yksimielisiä siinä, että henkinen hyvinvointimme on tämänkin reissun myötä kohentunut. Eväät oli kuitenkin syöty ja viluisina turkishaalarista huolimatta oli välttämätöntä lähteä nostelemaan kotia kohti. Kalle kuitenkin vielä kankeakielisenä innostui lausuilemaan: Kesäisin minä ihailen tämän rakkaan Vesijärvemme purjehtijoita sekä siipirataslaivaa ja tietenkin kevättalvisten jäiden paukahtelua, milloin luonto näyttää voimiaan. Yksimielisenä visionäärinä katsoimme kohden tulevaisuutta ja näimme ajan koittavan, milloin järven moninaiskäyttö saa Enonsaaren osallakin uutenlaista äksöniä.
kirjoittanut: Martti Hannuksela
Hiihtoretket Moottirirannasta Vääksyyn
50-luvulla kokoontui meitä nuoria moottorirantaan jäälle noin parikymmentä henkeä, jopa enemmän. Kokoontumisesta ei oltu mitenkään sovittu. Kunhan oli hiihtosää. Ei ollut kännyköitä, ehkä jollakin puhelin kotona. Hiihdimme Vääksyyn ja takaisin jäätä pitkin. Miltei aina oli edellispyhän ladut tukossa. Pojat aukaisi latua, siihen me tytötkin vuorollamme osallistuimme. Joskus huilasimme Komonselän Itärannan niemekkeessä, emme tienneet sen nimeä, emme edes kylää siltä kohdalta. Tätä hiihtoa teimme useana talvena. Nykyään tiedän, että niemeke on Hielankärki ja Noitalan kylää Hollolassa. Se on naimisiin mentyäni meidän metsän ääripää.
PS. Keväisenä auringon paahteisena päivänä sai reissulla hyvän eteläisen rusketuksen kasvoille.
kirjoittanut: Iris Taarasti
Uistelua
Olimme aikoinaan Vesijärvellä uistelemassa. Noin kuuden tunnin aikana ei tullut edes täkyä. Menimme Vääksyn kanavalle. Laitoimme veneen parkkiin laituriin, jotta hakisimme Majakkapaviljongista makkarat. Olimme asettaneet veneen laituriin ja olimme jo kävelleet jonkin matkaa pois veneen luota, kun kuului: ”Uisteluvenemiehet siirtäkää vene oikeaan laituriin”. Olimme siis laittaneet veneen väärin! Huvittavinta on se, ettei ketään muita ollut mailla eikä halmeilla. Emmekä olisi voineet olla edes kauan poissa, kun kalliit uistelutarvikkeet oli veneessä esillä. Lisäksi taisi sulutusmestarikin nukkua lasikopissaan.
kirjoittanut: Tomi Kivinen
Ensimmäiset tasapainoahvenet Vesijärveltä
Vuosituhannen alussa juuri Vesijärven rantamille muuttaneena tapasin käydä välillä pilkillä Jalkarannan lähivesillä. Pilkkiminen Vesijärvellä oli aika erilaista, kuin mihin olin entisillä kotivesillä merellä tottunut. Merellä oli usein siiman päässä tasapainopilkki ja kohteena isommat ahvenet. Vesijärveltä saamani tiedot kertoivat, että ahvenet ovat aika pieniä ja pystypilkillä niitä voi saada suuriakin määriä. Eräänä helmikuun päivänä olin jälleen Vesijärvellä pilkillä ja nostelin Vasikkasaaren rannassa pieniä ahvenen sinttejä pystypilkillä. Kala oli syönnillään ja plussakelissä oli mukava nostella kalaa matalasta vedestä.
Iltapäivän alkaessa hämärtää katselin kun kaukaa järvenselältä raahusti mies ahkion kanssa minua kohti. Mies pysähtyi juttusille ja varusteista näkyi, ettei kaveri ollut ihan ensimmäistä kertaa pilkillä. Ensimmäisenä mies kohteliaasti kyseli että tuleeko kalaa. Sanoin että ihan kivasti ja tiedustelin miten hänellä oli kala syönyt? Mies viittasi hanskalla ahkion suuntaan ja siinä vaiheessa meinasi suu loksahtaa auki. Ahkiossa oli kasa kunnon ahvenia suurimpien lähennellessä puolta kiloa. Komean saaliin kruunasi kasan päällimmäisenä reilu kilon painoinen asemetallinhohtoinen taimen. Tuohon aikaan taimenen alamitta oli 40 cm ja kala oli selvästi mitantäyttävä. Huomiota kiinnitti myös pilkkikalusto, koska siimojen päissä näytti roikkuvan ainoastaan luonnollisen värisiä suurehkoja tasapainopilkkejä.
Kyselin vähän vinkkejä ja mies kertoili auliisti tietojaan. Hän neuvoi sen päivän ottipaikan selältä ja pari muutakin paikkaa. Hänen mukaansa ottipaikalla oli pyörinyt kuoreparvi aivan jään alla, vaikka vettä oli 7 metriä. Saaliin hän oli saanut vain 2-3 m jään alta. Nämä olivat minulle aivan uusia asioita, koska merellä sekä järvien rantavesissä olin tottunut aina pilkkimään aivan pohjan tuntumasta. Kyselin myös pilkeistä tarkemmin, kun huomasin että tasapainopilkeissä ei ollut lainkaan värikoukkua alla ja merellä värikoukun käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mies totesi, että täällä värikoukuista ei ole apua ja sen päivän ottipilkki oli ollut sinikrominen 8 cm tasapainopilkki.
Mies poistui rantaan päin ja itse pilkin vielä hetken sinttejä ja aloin jo mielessäni suunnitella seuraavaa pilkkiretkeä. Mieliala oli innostunut, kun olin juuri saanut tietää, että Vesijärvelläkin on mahdollisuudet aivan toisenlaisiin pilkkisaaliisiin, kuin olin kuvitellut. Silloin myös ymmärsin, että järvellä pilkkiminen on aivan oma maailmansa ja merialueella opituista kikoista ei täällä olisi apua.
Muutaman päivän päästä löytyi sopivasti vapaata ja pääsin kokeilemaan saamiani neuvoja. Lumet olivat lähteneet jäältä ja vesisade sekä lämmin etelätuuli loivat odotuksia syöntipäivästä. Oli hienoa jättää pystypilkit kotiin ja palata jälleen tasapainopilkinnän pariin, mikä on aina mielestäni ollut pilkkimisen hienoin muoto. Lumettomalta jäältä ottipaikat löytyivät helposti ja aloin pilkkimään saamieni vinkkien pohjalta heti jään alta. Kauaa ei mennyt, kun ensimmäiset kovat tärpit tuntuivat vavan päässä. Tuohon aikaan siimat oli joustamattomia kuitusiimoja, joten tärpit olivat rajuja, mutta kaloja myös irtosi paljon. Päivän mittaan sain jonkin verran komeita ahvenia, suurempia kuin koskaan aiemmin olin Vesijärveltä saanut.
Seuraavana viikonloppuna jäälle oli satanut lunta ja aurinko paistoi. Ottipaikalle oli kerääntynyt useampia pilkkijöitä ja paikka alkoi selkeästi hiipumaan. Taisin saada vain yhden ahvenen, ja muillakin pilkkijöillä oli yhtä heikot tulokset. Kuoreparvi lienee hävinnyt takaisin syvänteeseen ja paikka oli sen myötä hiipunut. Tärkeimpänä asiana itselleni jäi kuitenkin mieleen hautumaan ajatus suurista järviahvenista ja tasapainopilkinnästä järvillä. Vuosien saatossa tuosta onkin kehittynyt itselleni tärkeä harrastus ja Vesijärven selkävesiltä on sittemmin löytynyt monta mieluisaa ottipaikkaa.
kirjoittanut: Matti Kotakorpi
Siian pyyntiä Vesijärvellä
Se oli joskus 50-luvun loppupuolella. Mikko Pereniuksen kanssa lähdimme Vääksynjokea ylöspäin, minä soutajana, Mikko perämelan varressa. Ensin piti selvitä mutkasta sillan alla kanavan puolelle. Paikka on ahdas eikä siinä ole mahdollista soutaa. Vauhtia ja airot suppuun oikealla hetkellä. Hyvin meni ensikertalaiselta. Kanavan suulta pienen matkaa Rantakulmalle päin oli harvahkoa kaislikkoa, jonka keskelle oli jäänyt avoin alue. Tähän aukkoon Mikko oli käynyt edellisenä iltana laskemassa pyyntiin solmuväliltään 27 mm:n verkon. Lyyli Pereniuksen paulottamat verkot olivat aikoinaan Vesijärvellä varmin kalanpyydys ja 27 millinen oli juuri passeli pikkusiian pyyntiin.
Tänä päivänä pikkusiian saanti on Vesijärvellä tehty mahdottomaksi. Kirjoituspöytäviisaat ovat kuhaa jumaloidessaan kieltäneet kokonaan sopivien silmäkokojen käytön näillä vesillä. Jokainen kalastaja tietää, että syyskylmillä kutumatalikoilla ei liiku ensimmäistäkään kuhaa; ei isoa eikä pientä. Samalla, kun pikkusiikasaalistus on saatu estetyksi, jäävät saamatta parhaan kokoiset pannuahvenet ja pulleat särkimammat, joista kehotetaan tekemään kaikenlaisia herkkuja. Laittaisi, jos saisi kalastaa.
Takaisin 50-luvulle. Syksyinen aurinko oli juuri ja juuri kömpinyt esiin Pasolanvuoren takaa. Järvi oli peilityyni, noin parin metrin korkeudelta alkoi sakeaakin sakeampi sumupilvi, jonka läpi aurinko nipin napin jaksoi kuultaa. Alempana veden pinnassa näkyvyyttä riitti satoja metrejä. Aavemainen, parikymppistä nuorta miestä kiehtova valaistus.
Mikko nosti verkonpään tyynestä vedestä ja alkoi kerätä yläpaulaa puikkarille. Sieltä niitä alkoi tulla. Silloin vielä kirkkaan veden läpi näkyi hopeisia kylkiä toinen toisensa perässä. Yhteensä 12 välkehtivää siikaa. Siitä oli pannulle ja muuhunkin riittävästi saalista. Pieni tuulenvire vei pian sumun mennessään, mutta juuri nostohetkellä kaikessa oli taikaa, jota ei ole sittemmin osunut kohdalle vaikka kalaa tulee nytkin järvestä haettua perunoiden kaveriksi kaksi – kolme kertaa viikossa.
kirjoittanut: Mauri Heino
Vesijärvi toimi varaputkana
1960-luvulla käytiin salpausselän kisoissa.Oltiin vähän liikaa otettu väkeviä joten Poliisit päätti viedä meidät putkaan mutta ne oli täynnä.Veivät meidät Vesijärven jäälle,sieltä käveltii reilu tunti takas keskustaan 30 asteen pakkasessa.
kirjoittanut: Veikko Valjakka
Unohtumaton hiihtoretki
On kaunis maaliskuun aamu 70-luvun alussa. Olin muutamia vuosia aikaisemmin muuttanut Lahteen ja halusin tutustua Vesijärven rantamaisemiin hiihtäen. Reitiksi valitsin Mukkula-Messilä-Tirismaa-Vesijärvi-Mukkula. Lähtö oli aamulla noin klo 7. Aamupalaksi otin vain tuoremehulasillisen.
Matka jatkui Vesijärven yli Tapanilan hiihtomajalle ja edelleen Messilän kautta Tiirismaalle. Laskeuduin laskettelurinnettä puusuksilla kaatumatta alas. Sitten lähdin kiertämään Vesijärveen pistävää niemekettä tietämättä sen pituudesta mitään. Näin kuitenkin Hollolan kirkon vasemmalla sekä pilkkimiehiä. Nämä olivat kuitenkin niin kaukana etten voinut kysyä niemen pituutta vaan hiihtelin vain eteenpäin.
Vähitellen alkoi tulla nälkä ja jano. Aurinko lämmitti niin, ettei suksetkaan luistaneet. Viimein näin Vääksyn hiekkakuopan kaukana. Tiesin sitten olevani noin 20 kilometriä kaupungista. Eikun sukset kohti Mukkulan savupiippua. Olin kuitenkin niin hyväkuntoinen, että jaksoin juosta vielä raput asuntooni. Vaimoni odotti pelästyneenä, koska en tavallisesti viipynyt näin kauan hiihtolenkillä.
En kuitenkaan säikähtänyt hiihtoretkestäni, vaan hiihdin sen jälkeen Mukkula-Vääksy-Mukkula jäähiihdon 42 km.
Tänään jää tuollaiset hiihdot tekemättä, mutta vielä jäällä suksilla liikun. Olen 84-vuotias mies.
kirjoittanut: Heino Nissinen
Ahvenia venäjäksi (novelli)
Talvipäivänseisauksen jälkeen kala lymyää hyisen veden hämärissä syvänteissä ja odottaa. Kalan ei tarvitse valita mitään eikä päättää mistään, se vain noudattaa perimän ohjaamia vaistoja pysyäkseen hengissä. Kalakalenterissa törröttää vuoden ensimmäisenä kuukautena yksitoikkoinen rivi tyhjiä ongenkoukkuja.
Pakkasasteet ovat tipahtaneet mittarin pohjalle: Ilma on raakaa; kylmyys jyrsii sormia ja varpaita, viima pusertaa tulvavedet miehen kaihileikattuihin silmiin. Sisin vaatimalla vaatii järvelle, mutta mies tietää, että saaliin toivossa jäälle meno on nyt turhaa.
Mies on pitkästynyt ja hermostunut joulunajan hälinään. Hänen suustaan loikkii sammakkosanoja, joita hän ei tahtoisi laskea vapaaksi. Edes joulukirkkoon ei selvitty, mutta hänen kirkkonsa onkin humiseva metsä tai taivasta heijastava järvenpinta. Huomenna, mies päättää, huomenna hän lähtee, jotta ei enempää loukkaisi eikä itsekään tukehtuisi. Lähtee, vaikka lämpömittarista ulko-oven pielessä miinusasteet loppuisivat kesken.
Kello on viisi, kun mies aamulla tarkistaa ajan ensimmäisen kerran. Tunnin päästä hän nousee ylös, tassuttelee pimeässä keittiöön ja täyttää kahvinkeittimen. Virtanappulan punainen merkkivalo saattelee hänet ulos. Kaikki tarvittava on listana päässä, hän osaisi kerätä varusteensa vaikka sokkona. Potkukelkka hetken mietityttää, no, varmuuden vuoksi, jospa jäällä ei olisikaan lunta. Hän istuu yksin keittiössä ja ryyppää kahvia Muumipappa-mukista. Kylmänkostea sanomalehti odottaa pöydänkulmalla, mutta hän ei tohdi avata sitä. Se ei kuulu valmistautumisrituaaliin.
Ei hullumpi sää, mies tarkastelee taivaanrantaa lahden itäpuolella ja lastaa varusteensa vedettävään, punaiseen muovipulkkaan, jonka lapsenlapset ovat hylänneet. Potkukelkka on hyödytön, sillä pehmeänvalkoinen lumi nielaisee saappaan nilkkaa myöten. Auringon olemassaolon voi vain aavistaa. Päivä jää hämäräksi, pakkanen ei enää polttele poskipäitä, eikä tuuli raasta ja yritä riisua paksua haalaria päältä. Lumeen on painautunut moottorikelkan jättämä ura, jonka lomakeskuksen turistit ovat todennäköisesti siihen piirtäneet. Mies lähtee kulkemaan kelkan jälkiä myöten. Tarpominen vihloo lonkissa, kovin pitkälle ei ole menemistä. Lahden toisella laidalla erottuu kaksi pistettä, muuta liikettä ei jäällä näy.
Mies purkaa repusta pilkkivavat, tarkoin valitut vieheet ja mormuskat sekä marketista ostetun purkin punaisia kärpäsentoukkia. Hän seisoo hajareisin ja kairaa reikää, jää on paksua ja tiivistä, ja se kirskuu metallisena korvissa ja hampaissa. Lopuksi hän nostaa kairalla sohjoa reiästä ja loiskauttaa vielä vettä kairaamansa reiän suulle. Tämäkin on rituaali. Hän ei koskaan pilki vanhasta, toisen kairaamasta reiästä.
Mies istuu pilkkipöntön päällä, tuuli työntää kevyesti selkää, hän on kumartunut eteenpäin ja painanut päänsä. Katsoja sanoisi, että hän rukoilee. Sitä hän ei tee, mutta kirkossa hän tuntee olevansa. Tuulenhuminassa soivat urut, hiljaisuus on saarna ja yksinolo keskustelua taivaan herran kanssa. Tyyni rauha virtaa mieleen ja ravitsee häntä.
Mies tuntee voimakkaasti olevansa osa suurta kokonaisuutta ja on onnellinen.
Tovin päästä henkäyksen kevyt, tunnusteleva näykkäys vapakädessä herättää hänet ajatuksistaan. Siiman päässä välkehtii ärhäkkä, tummaraitainen ahvenen poika. Mies pujottaa kalan irti koukusta ja pudottaa sen ilahtuneena pönttöön.
Keskipäivä on ylitetty, ja erikokoisia, kohmettuneita ahvenia pöntön pohjalla kymmenkunta, kun kelkka-uraa pitkin lähestyy yksinäinen kulkija. Iso, mustasta harmaaksi kauhtunut toppatakki ja karvahattu kätkevät tulijan koon ja kasvot. Hän jää seisomaan vähän matkan päähän ja nyökkää tervehdyksen.
– Päivää, päivää vaan sinnekin, mies huikkaa.
Vieras on hiljaa ja katselee. Sitten hän osoittaa pilkkivapaa ja pönttöä kysyvästi.
– Tällä minä yleensä kalan otan. Mies ojentaa pilkkivapansa vieraalle, vääntäytyy seisomaan ja kippaa vaatimattoman saaliinsa pöntöstä jäälle.
– Komeita ahvenia, eihän näitä paljon ole, mutta yksi soppa saadaan mamman kanssa.
Vieras tutkii kiinnostuneena vieheitä ja käy läpi muutkin pilkkivarusteet selvästi ammattilaisen ottein. Hän valikoi kauan, valitsee laatikosta yhden pilkin ja mormuskan, jotka sujahtavat kiinni pilkkivapaan.
– Vai kokeilla tahtoisit, kyllä se vain passaa. Ota tästä reppujakkara alle.
Ei liikettä, ei ääntä, vain katseet kiinni jään alle katoavassa siimassa miehet odottavat. Minuutit vierivät, kunnes vapaa pitävä käsi äkisti koukistuu ja nykäisee jäälle hopeisen saaliin: Vimmatusti sätkivän särjen! Miehen kuiva käkätys ja vieraan matala nauru kiirivät jäällä.
Vieras tekee lähtöä, kättelee ja nostaa käden silmäkulmaan.
– Spasiiba!
Illansuussa uudestisyntynyt mies lusikoi tyytyväisenä hernekeittoa keittiön pöydän ääressä. Silmät ovat kirkkaat ja iho ulkoilman raikastama.
– Huomenna keitetään kalasoppa. Menen kohta nylkemään ahvenet.
Näkkileivän murusia varisee kukikkaalle pöytäliinalle.
– Tapasin jäällä yhden ulkomaalaisen, venäläisen. Keskustelimme pilkkimisestä ja ymmärsimme toisiamme oikein hyvin. Kas kun en huomannut kysyä, mikä ahven on venäjäksi.
kirjoittanut: Sirpa Nurmi
