Isä oli lähtenyt autolla johonkin ja minun piti lähteä hakemaan kaupasta maitoa. Onneksi oli mopo käytössä. Ajelin kesäisenä päivänä pitkin kotitietä, kun näin tienpientareen hiekassa jonkun liikkuvan. Hirmuinen ranteen paksuinen peto kiemursi tiellä. Ankerias!

En tietenkään voinut jättää kalaa kitumaan tien varteen, vaan tartuin varovasti kiduksiin ja nostin vonkaleen ylös. Jotenkin yhdellä kädellä mopoilu sujui, mutta kun ankerias nosti pyrstöään ylöspäin muodostaen J-kirjaimen, alkukantainen vaisto pakotti irrottamaan otteen ja kala mätkähti uudestaan tielle. Hain kotoa ämpärin, nostin kalan siihen ja ajoin kotiin.

Äidin kanssa pähkäilimme, että miten ihmeessä iso ankerias on voinut päätyä niin kauas järvestä. Onko joku iso lintu napannut sen ja joutunut pudottamaan sen kesken matkan? Sitten mieleen tuli reppuselkäinen naapurin vanha isäntä, jonka olimme nähneet tallustelevan tietä aiemmin palatessaan kalareissulta. Ankerias oli varmaan vääntyillessään karannut repusta. Äiti soitti hänelle ja kertoi, että ankeriaansa on meillä ja tuomme sen hänelle tuota pikaa. Ystävällisyyttään hän antoi kalan meille eikä halunnut sitä takaisin.

Katsoimme äidin kanssa toisiamme: isä ei ollut kotona eikä kumpikaan meistä osannut tehdä ankeriaalle mitään. Otimme ämpärin, marssimme rantaan ja hulautimme kalan rantaveteen.

Jälkeen jäi vain pölyvana veden pinnalle, kun kala ampaisi vapauteen. Sovimme, että naapurin isännälle tästä ei kerrota.

Kirjoittaja: Anna-Kaarina Taarasti